Olen aina ollut koiraihminen. Omaa koiraa eivät vanhempani halunneet ja keksivät olevansa allergisia. Vasta aikuisiällä tämä paljastui tuulesta temmatuksi. Muutin pois kotoa yhteen poikaystävän kanssa, joten vihdoin pystyin toteuttamaan unelmani. Parin vuoden taivuttelun jälkeen meille tuli pieni valkoinen otus. Viikon kuluttua pikkuisemme vaipui ikuiseen uneen. Pahalla ruokatorven rakennevialla varustettuna siitä ei olisi tullut aikuista. Melkein vuosi on vierähtänyt, mutta yhä kaipaan Kallaa. Ehkä joskus pystyn taas unelmoimaan omasta koirasta.